The Karen People

.

.

Yesterday we went for an adventure. We got fed up just lying around in Mae Moei resting, and we had finished all the unfinished work that we needed to do. So we hopped on our little monster truck and decided to do some off-roading.

Everyone says the roads in Myanmar are really bad, and the new super snazzy highway that connects Yangon to Mandalay, is a four laned, overpriced airstrip that has nothing. It goes through nowhere, has no traffic, and apparently is completely useless. We’re better off breaking down on the old road, because at least there, we might run into someone that can help.

So as a warmup we took on the mud and the holes, and our baby bird flew like an angel. She tackled everything that was thrown in her way, except Pyry’s muscles. Sometimes he can be a bit rough while screwing around.

After the breaking in, our angel had started whining a little, so we decided to tighten her up before getting wet again after Songkran. We gave a good yank on every nut and bolt we could find, and the last one, one of the four bolts that keep the front wheel connected, snapped under Pyry’s humungous strength…

Luckily we had decided to do this in front of a shop that just happened to have nice people, with the right tools. In a jiffy they took out the old bolt and gave us a new one, slightly shorter, but seemed a bit harder, so I really hope size doesn’t matter. I think that as long as it’s hard and doesn’t break, it should work fine.

After tightening our nuts, we headed off into the mystery roads that even google maps have never heard of. In the end we found what didn’t know we were looking for, a beautiful valley between two luscious mounds. Every mans dream.

We asked if we could stay the night, and like usually, we were very welcomed. Suddenly there were dozens of kids running around, some throwing our knives around and others playing karate kid with our juggling clubs. Everyone was having a blast.

Once finished, we were so hungry that we bought some of the local eggs and made a Khai Jiao, Thai style omelette on our heavenly kitchen. I think the eggs came from the chicken that was continuously watching me cook, or then from one of the other hundreds that were freely running around. These village people let all life join in the fun, and by doing that, they stay healthy, with nutritious, natural, fresh, free food at all times.

Then we went to wash up in the mountain stream and were greeted by the only man who spoke english. He asked what we were doing, and instead of camping, he asked us to his home. This is when we found out that we had stumbled into a village that has been inhabited by the Karen Tribe for over a millennium.

He showed us to his home, and we chatted for hours. We asked about the Karen people, and they asked us about Finnish people. We laughed a lot and shared very similar views of many things, including the fact that they pride themselves on helping each other, without accepting money.

In the end Juho and Santin found their deepest connection, a true love they share together, Football. It goes to show, that we’re all basically the same.

Then we had dinner. I don’t know what it was, but it was kind of like a crab and fish stew with rice. They were amazed that in Finland we have to pay for our crabs, while they just pick them up from the river. Even the water tasted like proper water, because it came straight from the mountain stream with only a little filtering, though in Finland, the ground water doesn’t even need to be filtered.

Then we found out that the Karen food, compared to Thai food, uses no fish sauce, no sugar, and unlike in Finland, the small crabs are meant to be eaten with the shell on. That way they are much more nutritious, and taste really nice. It was like eating chips.

After our tummies looked like they were about to burst, we jumped on the pick up and went to look for the Songkran after party. This time we got so lost that even the locals didn’t know where we were.

We ended up coming back to the village, where they had pitched up a tivoli at the temple grounds, and enjoyed the old school film projector, and Pyry shot some stuffed rabbits for his godson.

Then it was time to sleep.

We woke up at the third call of the roosters, i.e. 5 am, the natural wake up time. It’s amazing how one rooster starts, then the next one joins in, then the next, then a dog, and soon the whole valley is echoing with life. It is simply the most natural wake up call, and it feels good.

We packed up, checked the oil, checked the water, and rolled off towards the sunrise. It was a wonderful experience.

Ta blu dòh mä, my brothers! You shall always be in our hearts.

.

.

Lähtörutiineja -17 tuntia lähtöön.

 

Kaikilla on omansa, jollakin enemmän, toisilla vähemmän. Osa tekee ne tiedostamattaan, osa ei saa tietoisuuttaan irti niistä.

Lähtörutiineista. Lento lähtee 17 tunnin päästä ja sain juuri pakattua. Vielä on liian kiire että ehtisi jännittää, mutta nyt huomaan lähdön lähestyvän, huomaan sen omista lähtörutiineistani. Tässä on minun rutiinin, mitkä ovat teidän? Tiedostamanne ja ennen kaikkea, ne joita ette teidosta?

1.Pakkaan nopeasti, periaattessa pyrin mahduttamaan kaiken käsimatkatavara reppuun. Tällä kertaa on hieman enemmän kamaa.

2.Laitan 3 hammasharjaa, jokaiseen pakaasiin omansa.

3. Pakkaan puhtaat alusvaatteet valkoiseen kangaskassiin ja otan mustan likapyykin varalle.

4. Flip flopit tulevat rinkan päälle, että ne saa kätevästi heti lentokentällä jalkaansa.

5. Mukavat lentovaatteet, reisitaskuhousut joiden taskuihin saa kaiken oleellisen, villasukat ja broidin tekemä corto maltese -paita.

6. Tankkaan suklaata varastoon. Tänään mennyt levy sinistä, toinen Lindtiä ja vähän praliineita päälle.

7. Suihku, seuraavan kerran pääsen sivistyneeseen suihkuun vappuna. Tässä, jos jossain, Suomi on maa kehityksen kärjessä. Kävin ystävien luona kylässä ja kulutin heidän kerrostalosuyhkuaan 20 minuuttia. Parasta.

8. Jumppatuokio & venyttely lentoa odotellessa. Mun kaltaiselle hongankolistajalle ehdoton ennen lentoa, kaikille muillekin, suosittelen.

9. Kirjoitan jotain juttua vaikka pitäisi olla nukkumassa että jaksaa huomenna säätää.

Ollaan tehty Pyryn kanssa järjetön määrä duunia jotta tämä seikkailu voisi alkaa. Seuraavan kerran kotona keväällä, mikäli tuk tuk suo.

.Juho

Lähtötunnelmia ja joululahjoja

 

Viikko alkoi kuten kaikki muutkin viikot edellisen 8 kuukauden aikana. Maanantaina meillä  oli aamulla selvät suunnitelmat viikon duuneista ja lounasaikaan mennessä kaikki menikin sitten uusiksi. Maanantaina mentiin viemään viisumihakemuksia Iranin-suurlähetystöön. Meiltä uupui eräs lippulappunen eikä homma onnistunut. Sen sijaan että oltaisiin voivoteltu tapahtunutta, laitettiin suunnitelmat uusiksi. Varmistettiin että voidaan hakea Iranin-viisumit tien päältä ostettiin lentoliput ja alettiin valmistelemaan lähtöä; käsikirjoituksen tuunaamista, yhteistyökumppaneiden tapaamista, byrokratiaa (viisumeita, kansainvälisiä ajokortteja, rokotekortteja jne.) aikataulutusta Thaimaahan, tuk tukin suunnittelua ja yhteydenpitoa tehtaaseen, tavaroiden hakemista ja niihin tutustumista, kontaktien tapaamista, kirjanpidon järjestämistä Ja Niin Edespäin.

Tähän päälle vielä normaalit matkavalmistelut, kirjaston kirjojen palautuksesta ystävien näkemiseen. Duunia riittää sen verran ettei matkakuume pääse iskemään.

Lähtö 12.12.2013.

tavarat

Tänään Pyry lähti Tukholmaan hakemaan Paklistanin viisumeita. Minä tonttuilin yhteistyökumppaneiden luokse. Oli aika amerikkalainen olo kun lappasin paketteja kiesiin. Rakkaat sponsorimme verkkokauppa.com sekä Chez Marius (www.chezmarius.com) muistivat meitä kaikella tarvitsemallamme. Pyrimme karsimaan kaiken ylimääräisen pois. Meillä on aika pieni budjetti ja vielä pienempi Tuk Tuk. Vähemmän on enemmän ja sen pitää olla laatua.

Mutta kyllä sitä kamaa silti on, ja hyvää kamaa onkin.

Kaiken tavaran otin stoalaisesti vastaan. Pitäen mielessä ettei tavara tuo onnea. Itse petokseni kantoi aina siihen hetkeen kun kokeilin Chez Mariuksesta saamamme Yaxellin Zen santoku-veistä. Ensiviillon myötä menetin sydämeni ja sieluni. Enää ei ole paluuta. Onni on hyvä keittiöveitsi.

Ihan oikeasti, katsokaa nyt kuinka kaunis. Eikä se ulkonäkö, eikä edes terä. Vaan se miltä se tuntuu käteen ja mikä ilo sillä on leikata.

zensantoku Suuri kiitos Verkkokauppa.com ja Chez Marius. Kiitos avusta ja etenkin kiitos luottamuksesta. Kun on nämä välineet käytössä, on ilo tehdä työtä.

Kiitokset myös Jesselle ja Sissille. On hienoa että olette mukana tällä matkalla.

Onnellista joulun odotusta kaikille,

.Juho

The second one

So, the second blog.

We’ve been juggling and passing around all the ideas of this and that and everything is very interesting. To us. But when you really think about it, what is it that people are interested to hear?

We could write day and night about stories we’ve heard, stories we’ve told, and stories we’re in. But is that what interests people? Perhaps when confronted face to face and the energy shared through non-digital communication is present, stories are interesting. If the energy between the two people feels comfortable, it doesn’t matter what you say. If it’s comforting to listen to the other person, that’s all that counts.

At least that’s what we think. Comfort always comes first. Doesn’t matter if it’s food, clothing, posture, friendship or lifestyle. Comfort comes first. But don’t be fooled. Comfort is a two sided sword. Get too comfortable and you become jelly and rot, get too uncomfortable and you become a sour stress ball. Where’s the balance?

We figured it’s like a flubby ball that feels just right. Or like a piece of fruit that feels, smells and looks just right. You can feel it. You’re not rotting on the couch like a mouldy mango and you’re not as sour as a super lemon. Comfort in life, especially when working, means to do the right thing at the right time and not waste your energy in fighting the wrong fight. Miyamoto Musashi, the greatest of all the Samurai said, “Do only what’s necessary”.

Rest when you need to rest, work when you need to work, and always, no matter what you do, enjoy whatever it is that you are doing. Feel the comfort and smell the comfort. You will definitely know your on the right track when you can taste the comfort.

But in a blog we are not in person. We must learn to write something you find interesting, and the best way we figured, is that you just tell us what you want to hear? With the odd chance we might pick a comment and actually write about it, and we’d be delighted to do so. But more often than not we’ll write about what we want to say, because we love to hear our own voice.

TTBoys

Kaksi menolippua Bangkokiin, kiitos.

Kuukausi lähtöön.

Katse kaukaisuuteen

Kuva: Vanessa Riki

 

Maaliskuussa 2013 päätettiin, että nyt on oikea hetki toteuttaa tämä unelma. Viitisen vuotta ollaan mietitty kuinka siistiä olisi ajaa tuk tuk Bangkokista Suomeen. Pyry asui teinivuotensa Bangkokissa ja Juho oli juuri tullut sieltä. Silloin oltiin molemmat päädytty sirkuskouluun ja alettiin ymmärtää terveen ravinnon merkitystä hyvinvoinnille. Jossain vaiheessa ihmeteltiin miten on mahdollista, että niin monessa ravintolassa saa niin surkeaa ruokaa hintaansa nähden. Hyvä ruoka syntyy rakkaudesta ruokaan, eikä halusta tehdä rahaa ihmisten tarpeesta syödä.

Siitä sitten loksahti. Mitä jos mennään Bangkokiin ja ostetaan se tuk tuk? Sit tuunataan siihen sellanen über-magee katukeittiö ja ajetaan se tänne! Raha hoituu sillai, että kuvataan matkan varrella TV-sarja ja myydään se joka puolelle maailmaa!!!

Ja nyt ollaan tässä. Voisi olla fiksumpikin unelma, mutta tämä on meidän. Unelmat jäävät usein vain unelmiksi. Niitä ei oteta tosissaan koska uusi pelottaa. Ei luoteta siihen että omat unelmat ovat sen arvoisia. Tämä on meille arvokasta. Tällä tavalla me haluamme jakaa hyvää mieltä ympärillemme.

Pähkäilemisen jälkeen hypättiin kohti luottamusta ja tehtiin asialle jotain. Nostettiin perseet penkistä, mentiin kapakkaan, tilattiin oluset ja mietittiin miten kaksi persaukista sirkustaiteilijaa saa tuk tukin Suomeen.

Totta helvetissä tämä pelotti! Ihminen helposti väistää vastuuta pelätessään epäonnistumista. Epäonnistuminen on kuitenkin ensimmäinen askel onnistumiseen. Tämä ollaan molemmat opittu sirkuksesta. Epäonnistumisen pelko johtaa vastuun pakoiluun. Mutta kun ottaa vastuun omasta elämästään kannettavakseen, ei tarvitse kantaa enää mitään muuta. Kaikki on omissa käsissä. Luotamme siihen, että pärjäämme tilanteessa kuin tilanteessa, vastoinkäymiset hyödynnetään ja koko matka nautitaan siitä mitä koemme. Melkoinen vastuu, melkoinen vapaus.

Tämä oli ensimmäinen iso kasvun hetki tällä matkalla. Ymmärrys siitä, että jos meillä on tahtoa tehdä tämä juttu, löydämme kyllä keinot joilla saamme sen aikaiseksi. Ymmärsimme, ettei kukaan muu tuo sitä tuk tukia Suomeen. Unelmamme ja elämämme on omissa käsissämme.

Oolrait, ajetaan tuk tuk Suomeen ja kuvataan matkalta TV-sarja, simple as that. Kahdeksan kuukautta aikaa opetella kaikki opeteltava ja tehdä kaikki mitä on tehtävä. Paitsi että me ei tiedetty mitä meidän piti oppia ja tehdä.

Kirjoitettiin pari sähköpostia ideasta tuotantoyhtiöille. Ei saatu vastauksia, eikä ihme. Joten pistettiin oma tuotantoyhtiö pystyyn. Tuli toinen havahtuminen. Sovitiin ettei koskaan jäädä odottelemaan että jotain tapahtuisi, vaan aina keksitään keinot miten saadaan tuk tukia eteenpäin. Tämän seuraksena ollaan tehty kaikki mahdollinen itse ja opittu käsittämättömän paljon.

Seuraava askel oli rahoitus. Oli turhaa hakea pankista lainaa tai houkutella sponsoreita mukaan. Pyörittiin ympyrässä kuin puolukka. Sitten se iski. Valashai tärppäsi ja vinkkasi Juholle joukkorahoituksesta. Se tuntui samantien omalta jutulta. Sitä kautta saataisiin alkupääomaa, saatais näyttöä sponsoreille ja jakelijoille ja annettaisiin monille ihmisille mahdollisuus olla mukana. Ennen kaikkea se sai meidät tekemään.

Kolmas havahtuminen. Olemme saaneet valtavasti tukea ja apua tutuilta ja tuntemattomilta. Olemme oppineet ottamaan apua vastaan ja tuntuu, että olemme tekemässä oikeaa juttua oikeaan aikaan. Teemme yhdessä monen ystävän, tutun ja tuntemattoman kanssa. Tämä on iloksemme ollut inspiriaation lähde monelle, myös itsellemme.

Kuukausi lähtöön. Meillä on sponsoreita ja yhteistyökumppaneita. Meillä on jakelu 4 maahan (heti kun opitaan kirjoittamaan jakelusopimus) ja ollaan tehty hommia 8 kuukautta. Meillä on edelleen päät pilvissä, mutta ollaan kasvatettu jalat maahan. Olemme tehneet kaiken minkä voimme niin hyvin kuin osaamme. Tuk tuk keulii eteenpäin ja me roikumme mukana. Edessä on suuri tyhjyys. Olemme suunnitelleet ja valmistautuneet, mutta seikkailu on aina seikkailu. Tyhjyydessä kaikki on mahdollista.

Tervetuloa kyytiin,

TTPojat